W

Muuttuva kaupunki. Elävä kaupunki. Silti rauhallinen. Brunnenstrasse on arkisinkin käsittämättömän hiljainen ja sunnuntaisin eniten ääntä pitää kerrostalon sisäpihalla puussa istuva varpunen. Puun alla istuu kissa ja tuijottaa niska suorana oksiin.

Muuri kulki aivan tästä läheltä. Olen flunssassa enkä jaksa lähteä katsomaan sen raunioita, Mauerparkia tai muuta hienoa, mitä läheltä löytyy. Kun ei jaksa niin ei jaksa, eikä etenkään halua. Sama se missä on, kunhan siellä on apteekki.

Joskus on kuljettava kauas päästäkseen lähelle. Naapurissa on kahvila nimeltä Raja-Jooseppi, jonka omistaja kävi joskus Suomessa ja ihastui erikoisiin paikannimiin. Käsittämättömät vieraat kielet ovat usein kauniita, mutta valitettavasti viiden vuoden koulusaksa on tehnyt tehtävänsä. Ymmärrän kieltä. Sanoilla on hahmot. Tilaan inkivääriteen saksaksi.

Wau! Saksalaiset lääkkeet ovat tehokkaita! Söin pastillin kurkkukipuun ja se puudutti koko kielen!

Luen amerikkalaisen ex-zen-munkin kirjaa nimeltä Emptiness dancing. Tässä on jatkumo: kaksi vuotta sitten berliiniläinen ystäväni Max oli Suomessa. Olin kuullut kyseisen munkin sanovan jotain viisasta. Kirjoitin sen silloin ylös, mutta nyt muistan vain ystäväni vierailun.

Odotin enemmän. Berliinin katutaide on keskimäärin naurettavan huonoa. Paitsi että en naura.

Berliinin seinät ovat täynnä töhryjä.

Kun näen ensimmäisen ison graffitimaalauksen, se kohoaa niin korkealle, että joudun myöhemmin venyttelemään vääntyneitä niskojani. Graffiti on Torstrassella ja esittää kissaa.

Jos katutaide on huonoa, myös galleriat kärsivät. Taide on itsessään illuusio, mutta täällä syntyy merkillinen tuplailluusio: valkoisten seinien sisälle suljetut huonot taideteokset alkavat näyttää paremmilta, koska katujen sotkuiset kuvat eivät herätä kuin hämmennystä.

Vaikka graffitit ja tagit ovatkin sotkuisia, en vihaa niitä. Kun palaan Helsinkiin, kaipaan niiden luomaa läsnäolon tunnetta. Nähdessäni sotkuisen tagin tiedän että joku oli tässä ja merkkasi paikan. Helsingissä paikat merkataan rahalla, täällä tussilla.

Akatemian muut opiskelijat tulivat tänään. Muutin Maxin luo asumaan.

Thomas Demandin näyttely Neue Nationalgaleriessa on loistava, syvä, hypnoottinen. Paperista rakennetut interiöörit ja pienoismaisemat ovat niin aidon näköisiä, että välillä valokuvien litistetty todellisuus tuntuu todellisemmalta kuin yhdessäkään Kelan toimistossa.

Kaksiulotteinen muuttuu kolmiulotteiseksi, kolmiulotteinen muuttuu kaksiulotteiseksi.

Kävellessäni galleriassa ajattelen: nämä teokset ovat hyviä — ja etenkin minä olen niin hyvä, että ymmärrän näitä; ymmärrän näitä ehkäpä paremmin kuin kukaan muu; näkisivätpä muut kuinka paljon nämä kuvat puhuvat minulle!

Jokin liikahtaa ja havahdun kun taiteen raskas inhottava lohkare siirtyy rajan toiselle puolelle ja katoaa. Jäljelle ei jää mitään. Oloni on kevyt. Tässä ei ole enää kyse minusta tai siitä miten minä koen nämä teokset. Merkitys on läsnä. Juoksen kuvateokselta toiselle, runoteokselta toiselle ja metsästän merkityksen varjomaista jänistä. En näe sitä, mutta olen saanut vainun.

Kuinka usein taiteessa onkaan kyse katsojan egosta! Senkö takia minua inhottaa käydä gallerioissa ja museoissa? Astun sisälle näyttelyyn ja katson kuinka oma narsistinen minäkuvani kasvaa mestarillisissa tulkinnoissani teosten sisällöstä.

Tämä on moraalinen kysymys: jos teos ei pysty osoittamaan katsojalle tietä ulos egonsa pystyttämästä karsinasta, onko teos jätettävä kokonaan tekemättä?

Taide ei välitä moraalista. Se käyttää tilanteen hyväkseen, ottaa tarvitsemansa mistä saa ja pyrkii elämään.

Jos pyyhitään pois elämä, se mitä jää jäljelle on ohutta kuin paperi. Mutta elämä on syvä, paksu, täyteläinen. Sen takia paatuneen byrokraatin posket ovat kalpeat kuin kuolleella.

Akademie der Kunste, Art Berlin Contemporary. Arkkitehtonisia konsepteja, julkisen tilan utopioita. Mielestäni ainoa hyvä teos oli ruotsalaisen Johan Thurfjellin ”Eight Dreams and Places Dreamt About”. Pienoismalli esittää merta ja metsäistä rantaa, jolle on rakennettu laituri ja muutamia taloja. Värilliset nuppineulat linkittävät pienoismalliin lyhyitä tekstejä, joissa Thurfjell kuvaa näkemiään unia.

Kun muuri murtui 20 vuotta sitten, valtava määrä luovaa energiaa vapautui niin nopeasti, että taiteilijoille tuli kiire vangita siitä edes murto-osa.

Berlinische Galeriessa oli esillä teoksia, jotka käsittelivät Berliinin muutosta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Michael Wesely oli kuvannut kaupunkia eri paikoista kahden vuoden valotusajalla. Vanhojen rakennusten haamujen päälle ilmestyi uusia haamuja. Kaikki on olemassa samassa kuvassa: menneisyys, tuleva ja nykyisyys — sekä aineen pysymättömyys. Hienoimmatkin museot katoavat joskus.

Samaan aikaa kun idän ja lännen väliin jäänyttä kuolemanlaaksoa kaavoitettiin rahan temppeleille, monet lähistön paikat täyttyivät kasveista. Tobias Hauser päätti seurata Henri David Thoreauta ja rakensi autiolle ja rehevöittyneelle Leipziger Platzille kopion amerikkalaisen ekoanarkistin legendaarisesta erämajasta. Walden at Leipziger Platz erottui näyttelyn muista teoksista jo siksi, ettei se dokumentoinut ensisijaisesti Berliinin muutosta, vaan kahta yhteiskunnassa rinnakkain vaikuttavaa nopeutta: metsän nopeutta ja kaupungin nopeutta. Vaikka Leipziger Platzin Walden-mökki purettiin, Berliini on edelleen yksi Euroopan vihreimmistä suurkaupungeista viheralueiden määrässä mitattuna, ellei vihrein

Kävellessäni ulkona tajuan että Berliinissä ei ole juurikaan mainoksia! Siksi täällä on niin kevyt tunnelma. Kaupat mainostavat tuotteitaan ikkunoissa. Vaalimainoksetkin poistuvat kuvasta parin viikon kuluttua. Toivottavasti vasemmisto voittaa. Oikeisto tahtoo tehdä Berliinistä tuottavamman, mikä tuhoaisi sen ilahduttavan nollabudjeteille perustuvan kulttuurirakenteen.

Art Forum -taidemessut tuntuivat siltä kuin olisi kävellyt internetissä. Kuvia oli joka puolella. Reaalimaailman verkkokokemus kuitenkin muuttui pian uupumukseksi ja pettymykseksi, kun tajusin etten voinutkaan googlata kuvia valitsemallani hakusanalla.

Erään gallerian mieleenpainuvin nähtävyys oli kaunis keski-ikäinen galleristi, joka seisoi korkeilla koroillaan hievahtamatta kuin veistos.

Kirjoitin ylös kolmen taiteilijan nimet:

1.) Tobias Collier: Model Of The Universe. Kylppärin valkoisen kaakelilattian vesikaivon yllä katosta roikkuu tulppa, mutta ei aivan yltä tukkimaan vesikaivoa.

2.) Ivan Navarro: Lost Hole Way. Neonväriset loisteputket hohtavat lasioven takana ja peilautuvat käytävänä äärettömyyteen.

3.) Zilvias Kempinasin tuulettimien puhalluksessa leijuvasta kasettinauhasta koostuvalla installaatiolla ei ole nimeä. Koska en havaitse sähkökentän magneettisia värähtelyjä kasettinauhan ympärillä, vain hiljaisuus tanssii silmieni edessä.